Paperiton toimisto vuoteen 2020 mennessä

Heräsin puhelimen pirinään. Olin unohtanut laittaa sen äänettömälle. Vittu! Mun täti on soittanut tällä viikolla joka päivä mulle. Se on huolissaan tästä mun vatsataudista. Se on jännä, miten paljon helpompi sen ja mun äidin olla huolissaan mun paskomisesta kuin mun masennuksesta. Pelkäävät, että jos mä vaikka kuolen nestehukkaan. No ei syytä huoleen, söin aamupalan. Lautasellisen suklaamuroja maidolla x2. Ja ei, en siis ole 10-vuotias pikku prinsessa, vaikka valitsemani myrkky onkin sokeri. Lomalla matkin hotellin kersoja ja vedin tuoreita hedelmiä ja suklaamuroja aamiaiseksi. Erona on vain se, että lautaset täällä kotona on kolme kertaa suurempia.

Mä tsemppasin eilen. Terapian jälkeen poikkesin kotimatkalla työkkäriin. (Tähän sopisi nyt fanfaarit!) Se mamma siellä työvoimatoimistossa puhu todella hauskalla tavalla. Se muistutti jotain henkilöä, en vaan keksinyt, että ketä. Täyteltiin niitä lappuja ja se kirjotteli koneelleen jotain (miksi ne henkilötiedot pitää kirjottaa siihen paperiin ja sitten se täti kirjottaa ne vielä koneelle?). Mä selvisin aluksi siitä oikeen hyvin ja se varmaan luuli mua ihan normaaliksi siihen asti kunnes se rupes kertomaan, että mitä kaikkea mun pitää tehdä, että mä voisin saada jotain rahaa jostain. Teki mieli pillahtaa itkuun ja sanoa, että pitäkää penninne. Sitten me tehtiin työnhakusuunnitelma. Suunnitelma on omatoimista työnhakua. Onneksi se mamma oli hirmu mukava, etten mä sitten ryhtynyt vittumaiseksi.

Nyt mun pitäisi toimittaa sinne kopioita työdistuksista ja sopimuksista ja vaikka mistä. Enkä oo edes viimesimmältä työnantajalta saanut pyydettyä todistusta. Mulla on jotain työttömyyskassan maksujakin maksamatta, että se ei kai oo kauheen hyvä homma. Kaiken tän lisäksi pitäisi vielä lukea jotain juttuja sieltä työkkärin nettisivuilta ja verkkopankkitunnuksilla kuitata, että on lukenut sen paskan. Pitäisi löytää verkkopankin tunnukset siis jostain. Ja kaiken tän tekemiseen oli vielä joku helkkarin aikataulu. Deadline. Mä oon niin dead. Burn out.

Mun psyyke ei kestä tällasia paperinhommia. Mä oon traumatisoitunut näistä sosiaalietuuksista ja niiden hakemisesta. Opiskeluaikana, eli ei siis niin hirveen kauan aikaa sitten, nostelin opintotukea, eli korotonta lainaa. Eräänä kauniina päivänä valmistumisen jälkeen otin laskimen käteen ja ryhdyin tarkistamaan ylittyykö tulorajat ja kuinka monelta kuukaudelta joudun palauttamaan opintotukia. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tajuta, että voidakseen selvitä opintotukien takaisinmaksuviidakosta, ei riitä, että on kirjoittanut lyhyestä matikasta laudaturin (omakehu haisee, I know). Laskin laskut päin persettä, tietenkin ja palautin yli 1000 euroa liikaa opintotukia takaisin. Mulla rupeaa nyt kyyneleet kihoamaan silmiin ja kädet tärisemään, kun mä ajattelen sitä tilannetta. Oikaisupyynnöt ja valituskirjeet Kelalle ei paljoa auttaneet. Oma moka. Voi voi. Kyynel. No rahaa se vaan oli. 

Onneksi ulkona paistaa aurinko. Tulee niin energinen olo tosta auringon paisteesta. Saakohan jostain netistä tilattua pimennysverhoja, jotka olisi just sopivan kokosia mun ikkunaan. Täytyy muistuttaa mun sisustajaa sellasten hankkimisesta asap.

Haetaan kärsivällistä ja tehokasta sihteeriä.

p.s. päivän viikon lookki on suunnilleen sama kun Austin Powers leffan hollantilaisella Kultamunalla. Mä tosin en syö omaa ihoani, vielä ainakaan.