Isoin luuseri

Tänään mulla oli hetkellisesti voittajafiilis. Mä sain raahattua itseni lenkille. Mun lenkkivauhti oli kyl kaukana niistä töölönlahtea ympäri ravaavista himojuoksijoista. Oma meno muistutti lähinnä hiipimistä. Kaks rundia mä kuitenkin menin, enkä kuollut, oksentanut tai pyörtynyt hapen puutteesta. Pienoinen tyytyväisyys levisi koko vartalooni, ihan jenkkakahvoja myöten ja olin iloinen, että olin saanut kotioven auki ja lähdettyä ulos.

No arvaako kukaan, mitä liikkuu entisen himourheilijan mielessä illalla suihkun ja iltapuuron jälkeen?

Vaan kaks kiekkaa, sä oot laiska! Etkö muka olis jaksanut juosta kovempaa ja pidemmälle? Sulla on huonoin kunto ikinä! Oot nolo.

Mä tuun niin surulliseks, kun mä tajuan, etten mä enää pysty lähellekään samoihin suorituksiin, kun vaikka vielä vuosi sitten. Enää en jaksa vetää leukoja enkä kovin montaa punnerrustakaan. Oman kehon painolla tehtävät jutut tuntuu suunnattoman raskailta, koska kaikki mun kauniit ja kiinteet lihakset on löysistynyt. Mulla on nyt takana elämäni pisin urheiluton jakso. Kovasti mä tässä kevään mittaan yritin välillä käydä zumbaileen mutta mitään säännöllisyyttä siihen touhuun ei tullut, joten kuntokin on jatkanut reipasta vauhtia tässä loputtomassa alamäessä.

Aiemmin urheilu  on jossain määrin määritellyt sen, kuka mä olen. Se on ollu mulle osa normaalia elämää/elämäntapa ja koin sen oikeesti mielekkääksi ja sain siitä mielihyvääkin. Treenaaminen oli kuin noidankehä, tosin positiivinen sellainen. Jokainen treeni itsessään ruokki hyvää oloa ja halua treenata. Nyt mä en oo yrityksistä huolimatta löytänyt sitä intoa rääkätä itseäni ja treenata säännöllisesti. Terapeutti, lääkäri ja moni muu on joutunut kuunteleen mun valitusta löllyvistä alleista ja rautaisen kunnnon katoamisesta. Syitä tähän totaalisen muutokseen jumppakärpäsestä sohvaperunaksi löytyy mun korvien välistä lukemattomia mutta yhtään ratkaisua ei ole kukaan keksinyt.

Täl viikol alkoi muuten yks mun lemppari reality-ohjelma. Taisin joskus aiemmin jo mainita, et mun mielestä jenkkien Suurin pudottaja on siitä teatraalisuudesta ja teennäisyydestä huolimatta aivan loistava ohjelma. Joidenki niiden kilpailijoiden päättäväisyys ja motivaatio on mun mielestä ihailtavaa. Oon mä joskus tainnut jopa liikuttua ihan kyyneliin asti katsellessani kyseistä ohjelmaa. Mä tarttisin jonku Jillianin tai Bobin piiskaamaan mua. Tarttisin jonku personal trainerin, joka auttas arkirutiinien ylläpitämisessä ja tän elämän suorittamisessa.

T. häviäjä