Kaikki rästissä

Sain viime yönä vihdoin käytyä verkkopankissa (huisi viikonloppu). Edellinen vierailu taisi olla joskus elokuun puolella. Eihän tässä mitään varsinaista ongelmaa olis, jos kaikki laskut menis suoravelotuksella. No näitä avaamattomian valkosia kuoria oli kertynyt jo pieni läjä mun yöpöydän laatikkoon. Menihän siinä hetki kun niitä sitten availi ja näpytteli. En ees halua ajatella millanen summa mulla taas kerran meni ylimääräsiin viivästysmaksuihin.

En ymmärrä, miksi kaikkien aikuisjuttujen hoitaminen on mulle niin saakelin ylivoimasta. Ne mun laskut ei siis jää maksamatta rahapulan takia, vaan sen takia, että mä en avaa niitä kuoria, enkä käy riittävän usein verkkopankissa hyväksymässä erääntyviä maksuja. Entisessä elämässä mä olin tosi pedantti tällasten asioiden suhteen ja maksoin ja hoidin kaiken aina ajallaan. Nyt mä hoidan asiat vasta sadannen muistutuksen jälkeen, jos edes silloin. Ois kiva jos jaksas olla vähän tehokkaampi.

Pieni sunnuntaiahdistus ja jäätävä nälkä.

Ei oo tullu rakkauskirjeitä

Piikkimatto

Ennen

Tavallaan tosi mahtavaa, kun onnistuu vielä 29 eletyn vuoden jälkeen yllättämään itsensä. Keskiviikkona mun pettämätön logiikka eteni ihan uusille leveleille.

En ollut kahteen päivään syönyt herkkuja (uus enkka) ja sit ekana mä aattelin, et hienoa, oon ollut kaks päivää ilman herkkuja et miksei nyt sit olis kolmattakin. Vähä aikaa mä olin ihan et tää on aika jees homma, kunnes mun aivojen herkutteluosasto ehti rekisteröidä tän ajatuksen. Sillä sekunnilla kun mä kielsin itseltäni herkutteluillan, rupes suklaa tuntumaan parhaalta asialta ikinä. Sitä olis saatava, vaikkei muka sais. Sit mä mä mietin, et miksen muka sais. Enkä keksinyt yhtään hyvää syytä. Miks mä itteeni sillai kiduttasin, johan mä kaks kokonaista päivää olin kärvistelly? Ja alkuviikon pyöräilysaldokin näytti yli 50 poljettuu kilsaa, et hyvin voi vetää vähän suklaata. Kaakaohan on luonnon oma tuote, vähän niinkun marjatkin, et ei paha, jos nyt vähä suklaata ahmii.

Mä oon aika varma, että mulla saattaa olla joku puutostila. Esimerkiks itsekurin puutos.

Jälkeen

Siedätyshoitoa

Mä olen niin menneisyyden vanki, että on vähitellen alkanut vituttamaan kaikki rajoitukset, joita nää mun ahdistukset saa aikaan. Jaksa mitään elinkautista kärsiä. Tiettyihin paikkoihin ei voi mennä, eikä ravintoloihin tai kauppoihin. Musiikki on myös iso ongelma. Kiva että eksä on ladannut mulle hirveen liudan musiikkia, että varmasti tulee sitten mun mieleen, kun kuuntelen Ipodia aamulla polkiessa tehtaalle.


Tänään mä meinasin sitten tehdä oikeen kunnon ponnistuksen pois mukavuusalueeltani (mut en sit tietty tehnyt).  Harkitsin meneväni salille. Enkä siis mille tahansa kuntosalille, vaan sille tietylle, jossa me eksän kanssa jumppailtiin monet kerrat (joo me oltiin sellanen ällöttävän hyvännäköinen ja sporttinen pari). Eron jälkeen sinne ei oo ollut asiaa kahdesta syystä. Ekanakin mulla on lähempänäkin kotia saman lafkan toimipiste. Ja sit toisena, mulla ei vaan ole henkinen tasapaino ollut ihan riittävän vahvoissa kantimissa, että olisin sinne uskaltautunut. Nyt tää eksän salille meneminen on tullut ajankohtaiseksi, koska mun duuni on ihan siinä vieressä. Aattelin, että jos menisin sinne heti kun omat tunnit loppuu, kun voi olla varma, ettei valtion virkamiehet oo vielä leimannut kellokorttiaan päivän päättymisen merkiksi. Mulla oli salikamat tänään mukana mutta vielä en pystynyt. Tää suoritus jäi nyt mielikuvaharjoittelun tasolle. 

Edellinen kouluvuosi oli tavallaan aika helppo noin niinkuin maantieteellisesti ajateltuna. Pääsin töihin kouluun, joka oli kaukana eksästä ja muistoista. Nyt mä oon joutunut palaamaan lähelle niitä seutuja, joilla on suuri eksälataus, koska en saanut töitä mistään muualta. En mä nyt sentään ihan sen kotioven ohi joudu pyöräilemään mutta mun kaltaselle pipipäälle muutama kilometri ei oo riittävä etäisyys. Päivä päivältä on kai kuitenkin helpompaa. Yritän joka päivä vallottaa pienen kadun pätkän takaisin itselleni. Ja ehkä suvivirren soidessa tää kaupunki on taas mun.

Miten meille ois käynyt ennen vanhaan?

Hulluilla on kaikilla historiansa mutta onkohan tulevaisuutta?

Onko joku katsonut yleltä tän hulluudesta kertovan dokkarin? Jostain syystä kiinostaa kovasti. Tässä mietin et, mitä tänään unilääkkeeks nappien lisäks mut ehkä toi voi olla liian asiapitosta tähän tilaan. Tulee vielä painajaisia pakkopaidasta.

Niagaran putous

No niin nyt mä pillahdin itkuun. Johan tässä onkin koko päivä ooteltu, että milloin padot aukeaa.

Vaalaatkin voi olla yksinäisiä.

Kotiverkkareissa

Taas meni viikonloppu. En syönyt yhtään lämmintä ateriaa mutta söin yhden aamiaisen. Söin vitusti herkkuja ja yhden greipin. Katsoin liian monta jaksoa Law and orderia. Nukuin päikkäreitä. Olin kotipäntsit jalassa. Mietin mun vikoja. Mietin syitä yksinäisyyteeni. Yritin ajatella parantumista. Tietääkö joku, miten masennuksesta parannutaan?

Mä en halua viettää mun elämää tällä tavalla. Mulla ei vaan ole mitään hajua, mitä mun pitäisi tehdä toisin. Miten olla ei yksinäinen, jos on yksin?

Mä olin tyytyväinen kun satoi. Vihree näytti enemmän vihreeltä.

Tuun vielä häpeemään tätä seuraavaa lausetta joskus mutta minkäs teet. Onneks huomenna pääsee töihin.

Winner in real life

Tää on nyt seljäs viikonloppu putkeen ilman minkäänlaista sosiaalista elämää. Pari ekaa viikonloppua oli ihan jees, nukuin väsymystä pois ja puuhastelin ja ajattelin omiani. Kovin paljoa omia puuhasteluja tai ajatuksia mulla ei kuitenkaan sit ole. Kolmantena viikonloppuna rupes jo tuntuun siltä, että saatan kuolla hulluuden sijaan tylsyyteen. Nyt neljäntenä viikonloppuna oon aika varma, että maallisen elämäni päättyminen tulee johtumaan kroonistuneesta yksinäisyydestä ja sitä seuranneista kompikaatioista.

Huolimatta siitä, että mä oon oikeesti yrittänyt itse vaikuttaa asioihin ja tehdä kaikkeni sen eteen, että tää elämä rupeis tuntumaan vähän vähemmän paskalta, tuntuu ettei mikään kuitenkaan muutu. Mun elämässä ei oo muuta sisältöä kuin duuni, eikä sitäkään tartte tehdä viikonloppuisin. Ehkä mun pitäs vaihtaa alalle, jossa voisin ryhtyä työnarkomaaniksi ja luoda uraa. Sit voisin kokea olevani menestynyt edes jollain elämän osa-alueella (tosin mä en oo ikinä tällasia ihmisiä pitänyt minään voittajina).

Ainoa ihminen, jolla tuntuu olevan aikaa ja halua tavata mua, on mun täti. Se lupautui lähtemään mun kanssa katsomaan puhdistusta joku päivä, vaikka se ei itse oikeesti sitä haluais nähdä, kun siinä kirjassa oli niin kamalia kohtia. Sillä ei oo ikinä kiire mihinkään kun me tavataan ja se tuntuu oikeesti välittävän ja olevan kiinostunut musta. No yks syy varmaan sen elämän kiireettömyyteen on eläkeläisen joustava arki mutta kyllä työssäkäyväkin löytää aikaa vaikka mihin, jos vaan haluaa.

Vituttaa kerta toisensa jälkee ehdottaa ja kysyä näiltä kavereilta, koska nähtäis, kun lähes aina vastaus liittyy toisen osapuolen kiireisen elämän päivittelyyn. Koska mä kuitenkin yritän olla ymmärtäväinen ihminen, en loukkaannu, vaan ehdotan, että kaveri katsoo kalenteriaan rauhassa ja ilmottelee mulle, kun sieltä löytyy sopiva rako. Ei oo tullu ilmotuksia. Mut se on jännä, et treffit, jonku tuntemattoman ja todennäkösesti ihan urpon miehen kanssa saa sovituksi parin päivän varotusajalla.

Mä en enää jaksa yrittää olla aktiivinen ja yksin ylläpitää näitä mun olemattomia kaverisuhteita. Mistä mä löytäisin ihmisen, joka haluais viettää vapaa-aikaansa mun kanssa, kun ei nää mun tuntemat ihmiset ehdi. Toisaalta Ymmärrän, vapaa-aika on arvokasta, ei sitä kannata tuhlata.

Mut hei onneks aurinko paistaa!

Suklaadietti

Mulla on ihan tavattoman kamala olo. Kesytin taas henkisen kurjuuden sokerin voimalla. Olin kyllä kovasti suunitellut pitäväni herkuttoman illan, eikä mulla edes ollut mitään jäätäviä herkkuhimotuksia mutta kun menin jääkaapille sieltä löytyi vaan tää parhaat päivänsä nähnyt rahka.

Jääkaapin henki

No mun oli sit pakko lähtee kauppaan hakemaan vähän tuoreempaa tavaraa, kuten pähkinäsuklaata. En taas voi ymmärtää mikä ihmeen idea oli ostaa koko levy ja kuvitella, että kylhän se sit säilyy. Vedin koko paskan napaan ja nyt oksettaa ja itkettää.

Paskinta tässä on se, että huomenna ja joka vitun päivä mä teen ton saman, huolimatta siitä kuinka kurjalle musta nyt tuntuu. Auttakee!!!

p.s. Terveystiedon opettaja luki tänään kersojen loistavia vastauksia ääneen opehuoneessa. Yhdessä tehtävässä pohdittiin ravintoaineita, joista tärkeimmäksi joku nero nimesi salaatin. Jos salaatti ois yks pääravintoaineista niin eikö suklaakin vois olla?

www.epatoivoinen.fi

Nyt se on sitten virallista. Mä olen yksinäinen, hellyydenkipeä ja helvetin epätoivonen. Eikä tää nyt siis oo mitenkään uutta tietoa mutta viimeaikaisen käytökseni perusteella tätä ei nyt enää käy kiistäminen. Laitoin tänne internettiin vihdoin sen mun maailman mahtavimman ja positiivisimman seuranhakuilmoituksen. No pari tuttua onnitteli ja toivotti tervetulleeks nykyaikaan. Kaikki kuulemma on siel ja baaripokailu on muka niin last season (tätä en kyl haluu uskoo). Mä oon oikeesti näköjään tosi pihalla täst maailmanmenosta.

Kävin sit näiden onnittelijoiden opastuksella nettideittailun alkeet pikakurssin. Se oli mahtava ja kuulin tosi paljo kaikkee ajattelemisen arvosta. Jatkokurssilla sitten luvassa mm. nettideittailun sudenkuopat. Sain ystävältäni myös hyvän valmiin viestipohjan ei-kiinostavien kosijoiden torjumiseksi ja se on toiminut hienosti. En viitsi laittaa sitä tänne, ettei me kaikki maaillman naiset (koska kaikkihan tätä mun blogii lukee) rupee torjuu noit ukkoi samoilla fraaseilla. Vaik eipä ne edes sitä varmaan tajuais.

Toistaseks mun saldo täs nettideittailussa on ihan hirmu hyvä. Kuten alla olevasta viestistä varmaan jokainen voi itse päätellä.

Moi! :) ajattelin kysyä sulta jotain erilaista mitä ei varmaan kovin moni oo sulta ennen kysynyt.. mulla on ballbusting -fetissi eli kiinnostaisko sua kokeilla millaista olis potkia munille ihan luvan kanssa? ;) se vois olla esileikki tai sit ihan vaan sellaisenaan kiva ja erilainen kokemus :P :)

Oli muuten tää henkilö oikeessa, että ei oo kovin moni aiemmin moista ehdottanut. Tän lisäks yks jamppa on halunnut stripata mulle, toinen pitää hauskaa ja muutama muu tehnyt ehdotuksia, joita en nyt tässä viitsi toistaa. Tosi rakkaus antaa vielä odottaa itseään. Ehkä ihan hyvä, koska en mä tiedä olisinko siihen edes valmis.

terveiset nimimerkiltä "tavataan kun olen valmis"

p.s. Mitähän mä teen väärin, ku tää nettitreffailukaan ei oo lähteny lentoon ja tänhän pitäs olla helppoo ku heinänteko kun ei tartte edes naamaansa heti näyttää? Kaikki tääl internetissä vaikuttaa olevan ihan hulluja, siis enemmän kun mä. Miten sais karsittuu hullut pois, et bongais niit potentiaalisia yksinäisyyden lievittäjätyyppejä?

Itsepetosta

Onneks mun treffipoika dumppas mut.

Ei tähän mitään kolmatta pyörää mahtuiskaan.

 - nyt mulla on paremmin aikaa metsästää täydellisiä talvisaappaita, että edes jalat sais nauttia lämmöstä keskellä yksinäistä ja kalseaa talvea
- sen epäterveelliset ruokatavat tarttui muhun
- nyt ehdin paremmin päivittää blogia
- ei tartte enää pikasiivota ennen sen vierailua
- se muuttaa jonnekin metromatkan päähän, eli liian kauas, en tykkää kaukosuhteista
- mahdutaan mörrin kanssa paremmin nukkumaan vierekkäin

Isäntä paikallaan

Koitetaan nyt uskoa, kun kerta kirjallisena oikeen on!

Sikiö

On ihan mörköolo. Oon vetäytynyt kotipesään, enkä haluaisi liikkua täältä mihinkään koskaan. Äsken oli pakko käydä lähikaupassa, jotta saan muunnettua henkisen pahanoloni edes hetkellisesti fyysiseksi kasalla herkkuja. Tän kauppareissun olin fiksusti ajoittanut illan pimeyteen auringon laskun jälkeen. Möröt liikkuu vaan pimeellä.

Ahdistaa kun siellä on aina ne tutut myyjät liukuhihnan päässä ottamas mun ostoksia vastaan. Nytkin oli pakko ostaa myös jotain terveellistä ja normaalia, kun en kehdannut lataa korillista pelkkää paskaa siihen tiskiin. (Muutenhan ne varmana naurais taukohuoneessa meikäläiselle. Kyllähän mä nyt sen verran hyvää viihdettä olen.) Mut oikeesti, niinkun sillä nyt olis väliä, että ostanko suklaalevyn kaveriksi maitoa vai en. Lähikaupan myyjää varmana kiinostaa.

Tää vallitseva tila ei tee hyvää mun ihmisvihalle ja kyynisyydelle. Onneks ens viikolla on terapia jo tiistaina.

Kaiken tän ihmissuhdepaskan lisäksi mun elämässä on tapahtunut toinen todella merkittävä tragedia. Suurimpaan pudottajaan tuli kaudelle 12 uus valmentaja ja se on ihan paska. En nyt viitsi kertoa, kuka entinen huippu-urheilija se on, jos joku muukin on sarjan fani. Juonipaljastuksethan pilais kaiken. Mut nyt mun suurinpudottajakokemus on jotenkin lässähtänyt. Mikä avuksi?

Vääränlainen

Sain nyt vihdoin kerättyä voimia ja nostettua kissan (ei mörriä) pöydälle. Soitin mun treffipojalle ja kysyin, et missä mennään. Ei mennä missään. Tietenkään.

Vaikka mä kyllä tiesin, ettei tässä touhussa ole minkään suuren rakkaustarinan aineksia, pettymys ja vitutus on suunnattoman suuri. Taaskaan mä en kelvannut. Sänkyyn ja sikiöasentoon seuraavaksi. Onneks edes sää on tilanteeseen sopiva.


p.s. Voisko joku seuraavalla kerralla kun mä kuvittelen et on hyvä idea ryhtyä oikeesti tapailemaan jotain muistuttaa mua, et taitaa olla parempi vaan olla kissan kanssa kahden.

Palkinto

Mua odotti tänään aamulla töissä iloinen yllätys. Opehuoneessa mun lokerossa mua oli vastaanottamassa suffeli. Tossa työyhteissössä on tapana palkita hyvistä jutuista suffelilla. Aivan mahtavaa.Vähän niinkun me opet yritetään vahvistaa oppilaiden ulkoista motivaatiota palkitsemalla niitä wilmassa niillä keltasillalaatikoilla, jos ne ei oo ollut aivan kamalia hirviöitä. Toimii kuin meikäläisen karkkilakko.

Ei oo noi iloiset jutut niin tavallisia omassa elämässä, että oletin sen automaattisesti olevan jollekin muulle tarkoitettu. Väärässä olin. Ei ollu patukka ihan vahingossa kulkeutunut sinne lattianrajaan roskisten taakse. En kehtaa kertoa mistä hyvästä sen sain, koska sitten karisee mun epätoivoisesti ylläpitämä illuusio mm siitä, että mä en pidä lapsista, enkä varsinkaan lapsiperheiden jutuista.

Tänään kaikki onkin sit muuten ollut ihan paskaa. Eli ei mitään uutta tän sadepilven alla. Paitsi et kissa meinas kusta kylppärinmatolle mut ei se sit ku mä yllätin sen.

I have some complaining to do

Kun mä tuun kotiin, mun ulko-ovi näyttää tältä.

Mun ovi on jopa kakskielinen ja siltikään ei homma toimi.

Miten silti voi olla mahdollista, että mun eteisen laittia näyttää tältä? (Ja nyt en siis kummastele niitä villakoiria tai tota rumaa muovimattoa)

Pitäkää fruttidimareenne!

Jos toi mainos olis tohon mun läpikaupan vieressä olevaan pizzeeriaan, kävisin ruttamassa tän mainoksen niiden pizzakokin iltapalaan. No nyt täytyy vaan tyytyä valittamaan asiasta täällä internetissä. Onkohan tää nyt merkki siitä, että mulla meneekin ihan hyvin, kun ei oo muuta valitettavaa? Töissäkään ei oo ollut superpaskaa. Outoo. No kyl huomenna sit taas jotain tulee. Aina tulee.

Torkku

Pelottaa mennä nukkumaan. Pelkään, että taas nukun pommin. Se on tullut vähän niinkuin tavaksi nyt viime aikoina. Oon onneksi vielä toistaseksi ehtinyt töihin lähes ajoissa mutta en taida tällä menolla nousta esimieheni luottotyöntekijäksi. No ei sillä kait niin väliäkään. Täähän on vaan vuoden sijaisuus.

Mä oon aina sanonut, että torkuttaminen vielä joku päivä koituu mun kohtaloksi ja nyt se päivä taitaa ruveta lähenemään. Että kiitos vaan sille, joka on keksinyt herätyskelloihin torkun.

Nyt korvalleen ja toivotaan, ettei aamulla tartte ottaa taksia alle ehtiäkseen töihin ajoissa. 

Vaimomatskuu

Tapasin eilen mun treffipoikaa. Oli hauskat puitteet ja hyvät lähtökohdat huisin hauskalle illalle mutta persiilleenhän se meni. Sillä oli jotain ihmeen miesten oikkuja. Mulle jäi täysin mysteeriksi tän oikuttelun syy mutta seuraukset olen kyllä huomannut. Nyt mä taas tunnen olevani riittämätön ja ei-haluttava. Hirmu kiva. Ja vielä kivempi, että hain tänään sitten lohtua Pågenin korvapuustipussin pohjalta. Ei löytynyt.

Eilisen jälkeen oon ruvennut miettimään, että kykenenköhän mä sittenkään tähän tapailemisjuttuun. Mä taidan olla vielä liian haavoittuva, että kestäisin torjutuksi tulemisen ja pettymykset, joita tää homma näköjään tuo tullessaan. Toisaalta mä tiedän, että itse väkisin hakeudun tällasten sitoutumiskammoisten miesten seuraan, koska sitoutuminen pelottaa mua itseenikin. Silti tuntuu todella pahalta huomata, että mä oon vuodesta ja miehestä toiseen aina vaan se hauska ja kuuma tyyppi, jonka kanssa on kyllä hyvä olla mutta jota ei pidetä potentiaalisena tyttöystävänä. Mä oon niinku se, jonka kanssa pidetään hauskaa ennen kuin löydetään se unelmien nainen, johon sitoudutaan.

Nyt pitäs vaan päättää, että jatkasko treffailuu turpiin ottamista vai sanoisko sille tackochadjö. Ehkä terapeutti osaa huomenna johdattaa mut kohti oikeaa päätöstä, kun itse en siihen näköjään pysty.

Mä takerrun koko ajan kaiteeseen ja tiedän eläväni puoliteholla mutta kun en uskalla ottaa omasta potentiaalistani selkoo, en ees vitutuksen uhalla. Vaiks Jukka Poikakin yrittää kannustaa nojaamaan reunan yli, rakkautta tuhlaten ja sydäntä avaten.

t. Nössö

Le Chat Noir

Kissat on monesti ihanampia kuin ihmiset.

I am free to go. Yet I remain.

Yhden hullun illallinen

Slurps!

Mä oon kuluneen viikon aikana laittanut ruokaa kaksi kertaa. Se on paljon. Koko vuoden ruoanlaittosaldon voi laskea kahden käden sormin. Kyse ei oo siitä, ettenkö mä osaisi kokata, en vaan jaksa tai viitsi. Mulle ruokaileminen yksin ja ruoan valmistaminen vaan mulle itelle on jotenkin hankalaa. Viikolla tapasin mun treffipoikaa ja pistettiin sen kanssa padat porisemaan. Oli heti helpompaa kun oli joku kaverina siinä touhussa. Eilen mä sitten sain hirveen tsempin päälle ja keräsin lähikaupasta tarvikkeet eksän bravuuriruokaan. En oo pystynyt kyseistä ruokaa nauttimaan, enkä todellakaan kotona valmistamaan, kun se tärkeä ainesosa, eli mun eksä ei oo enää ollut kuvioissa. No eilen mä sitten loihdin kookoskanaa punasella curryllä ja rehuilla höystettynä.

Kyllähän se ihanaa olis, jos eksä ois kokkailussa (tai jälkien korjaamisessa) ollut mukana mutta mä oon tosi onnellinen, että sain pitkästä aikaa kyseistä ruokaa napani täyteen, eikä paha mieli vallottanut mun päätä. Tää vaikuttaa varmasti ihan mielipuoliselta, että miten joku ruoka voi tuoda toisen ihmisen mun mieleen niin voimakkaasti mut näin se nyt vaan on. Ja lohduttavaa huomata, että enää mun ei tartte ihan kaikkia eksään liittyviä asioita vältellä, vaan oon vähitellen laajentanut elämänpiiriäni myös niihin eksästä muistuttaviin asioihin ilman, että romahdan täysin.

Taidan vielä vähän piinata itseäni eksäjutuilla ja lähden hakemaan kaupasta mun ja eksän usein nauttimaa powercow vanukasta (joo ollaan aikuisia ja syödään vanukkaita), et josko siitä sit tulis se romahdus.

t. Herkku

Mäkiä

Mä oon jotenki pitkään ajatellut, että tää mun elämä on yhtä alamäkeä (siis että menee päin vittua) mutta nyt kun oon menneellä viikolla seonnut täysin ja pyöräillyt yli 80 kilsaa (luit oikein, siinä ei oo vahingossa tullut yhtä nollaa liikaa) työmatkapyöräilyä, oon tullut toisiin aatoksiin. Tää mun meno on kaukana vauhdikkaasta alamäestä, jossa tukka hulmuaa ja eteenpäin meneminen tultuu kevyeltä ja helpolta. Oon viime aikoina kyllä päässyt muutamat kerrat osoittamaan itselleni, että eteenpäin on tosiaan menty mutta ei tää meneminen ole kevyttä rullailua ollut, kuten fillarin selässä alamäkeä kaahatessa. Joku päivä polkiessa sitä yhtä jäätävää ylämäkeä matkalla töihin, tuntui mäki vähintää yhtä raskaalta, kuin nää parin viime vuoden aikana tapahtuneet vastoinkäymiset.

Ylämäessä jalat menee hapoille, pitää laittaa kevyempää vaihdetta silmään, ehkä jopa taluttaa jossain kohtaa. Meneminen on hidasta, välillä saattaa tuntua, että polkee paikallaan mutta kohti huippua silti pyritään. Jossain kohtaa olo on vähän toivotonkin ja tuntuu, että mäen päälle ei pääse ikinä, että olis parempi vaan luovuttaa mut sit tulee joku tuulenvire tai muu, joka auttaa millin eteenpäin ja taas huippu on vähän lähempänä. Et tässä sitä nyt yritetään polkeä tätä helvetin pitkää ylämäkeä, onneks vastatuuli on vähän helpottanut toistaseks.

Kaikenlaisia valaistumisia sitä voi aamuvarhaisella tapahtua.

t. Miss Rautareisi 

p.s. Onks teidänki mielestä tää ylä- ja alamäkiajatus joteski epälooginen, jos miettii fraasia have ups and downs? Tai sitten mä itse olen se epälooginen, enkä osaa edes puhua kieliä.