Mun morkkiskierre vaan jatkuu ja jatkuu. Oon koko viikon yrittänyt sovitella viikonlopun syntejä, jotta voisin taas tuntea itseni kelvolliseksi kansalaiseksi, yhteiskunnan tukipilariksi, fiksuksi veronmaksajaksi. Autoin koulutukseen menevää työkaveria hädässä ja pidin muutaman sen tunnin ja samantapaisen palveluksen tein harrastujutussakin. Näiden lisäksi mä oma-aloitteisesti ehdotin, että pidän ensi viikolla aamunavauksen, kun on se ruotsalaisuuden päivä. Tehokas mä en tällä viikolla oo missään nimessä ollut mutta hirveen avulias ja nöyrä.
Musta on kyllä alkanut tuntua siltä, että olis helpompaa, jos olis katolinen ja kävis vaan tunnustamassa syntinsä ja lausahtelis muutamat ave mariat. Ainakin kun miettii, mitä mä tän morkkistelun ja sovitustyön takia tänään tein. Mä vastasin myöntävästi, kun äiti ehdotti tulevansa käymään. Toki mä pohdin vastaustani ensin useamman tunnin mutta kuitenkin.
Äiti oli jossain koulutuksessa tässä mun kodin lähellä, tuskimpa se muuten ois kyläilyä ehdottanut. Varmistaakseni kauhisteluvapaan vierailun, tein duunin jälkeen paniikissa vartin pikasiivouksen. Eli sängynpetaus, vaatekasat sohvalta kaappiin yhedessä mytyssä, sohvatyynyt lattialta sohvalle, viikon postit pois eteisen lattialta, ruokapöydältä roinat urheilukassiin piiloon (nyt ne on taas takasin pöydällä) ja vessan lavuaarin pyyhkäsy. Toimi hyvin, ei tullut paheksuntaa.
Vierailun tunnelma oli heti alussa hyvin väkinäinen ja ahdistava. Kun äiti rupesi puhumaan mun siskosta, mulla petti itsehillintä ja naamari tippu pois naamalta. Aluksi äiti tietenkin puolusteli siskoa, niinhän se aina tekee ja olin varma, että se lähtee ovet paukkuen menemään, koska mä vaan huudan ja riitelen. No en mä ihan oikeesti kyllä huutanut, vähän toki vihamielinen olin kunnes sit pillahdin itkuun. Kun ne kyyneleet lähti mun silmistä valumaan, tapahtu varmaan jotain yliluonnollista tai maagista. Mutsilla heräs joku äidinvaisto. Ironista tässä on kai se, että oon tosi pitkään välttänyt näyttämästä tunteita sen seurassa, kun oon kokenut, ettei se osaa vastata niihin ja siks meidän välit on ollu hyvin asialliset ja jäätävät. Et oisko sit kuitenki pitänyt itkee noi itkut jo aiemmin.
Vaikka mikään tuskin kuitenkaan tulee muuttumaan, niin oon oikeestaan aika tyytyväinen, että avasin suuni ja sain sanottua, et musta tuntuu, etten mä oo yhtä tärkee ku systeri. Oisko mun itseilmasu parantunut, kun tää tilanne ei päättynyt katastrofiin ja itsesyytöksiin ja lupaukseen pitää turpa kiinni aina ja ikuisesti.
Seuraava taivaspaikka-anomukseen liittyvä hyvätyö on sit vissiin kontaktinotto systeriin, kun sillä on merkkipäivä viikonloppuna. No ehkä mä siihen mennessä oon taas normalisoitunut ja lopettanut kaikenlaisten epämiellyttävien asioiden oma-aloitteisen tekemisen. Pitäkää peukkuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti