Am I realistic or just sad?

Tein tänään comebackin duuniin. Oli oikeesti mukavaa ja tuli jopa sellainen fiilis, että meikäläistä on sinne ihan kaivattukin takasin. Päivän mietelause bongattu joskus Aftonbladetista. Eikä tähän ole vastaan väittämistä.

Ootko sä kuuro vai etkö sä vaan tajua?

jeesaa Sirpaa edes vähän

Mun masennus on pysyvä tila. Se ei johdu mistää. Se johtuu kaikesta. Se on osa mua. Edelleen ihan liian iso osa. Miten tän nyt sit selittäis ymmärrettävästi jollekin asiaan vihkiytymättömälle, jolle kuitenkin haluaisi kertoa, että on edelleen romukopan pohjalla tai liiskaantuneena sen alla.

Ainiiin, kyllähän mä yritin. Mua ei kuultu tai ymmärretty. Sit mä vähitellen lakkasin yrittämästä.

Kaveri: Mitä kuuluu?
Minä: Ei kovinkaan hyvää. Mä olen masenutunut.
Kaveri: Aijaa. No mikäs sua masentaa?
Minä: No vittu ku pandat kuolee ja otsonikerros ohenee.  
Kaveri: hehh... Mullakin on kauhee masis, on kiire töissä ja poikaystäväkin on perseestä.
Minä:  Just.

Mä tiiän, ei tää katkeruushomma muka sovi mulle. But I couldn't care less.

Via Dolorosa

Jos mun pääsiäinen ei olis jo ollut pilalla, niin se olis mennyt pilalle nähtyäni tän uutisen. Ei sen takia, että mä pitäisin kyseistä julkaisua jotenkin parhaimpana tietolähteenä fanien tuntemuksista (koska fanien raivohan kiinostaa mua ihan älyttömästi), vaan sen takia, että miten tää edes voi olla joku uutinen. Mun pitää oikeesti lopettaa noitten viihdeuutisten lukeminen. Ei pää kestä.

Kaikki on jossain hiihtokeskuksessa vetämässä päätä täyteen, kun suksetkin on vahingossa unohtuneet himaan. Mulla ei ole mitään tollasia hienoja pääsiäistraditioita mun ystävien kanssa. Mun omat traditiot liittyy lähinnä kärvistelyyn. Viime vuonna pääsiäisen pyhät meni entisen poikaystävän kanssa asioita selvitellessä ja riidellessä. Hirveen kiva. Tänän vuonna päätin sitten, että vietän tän hiljaisen viikon ihan hiljalleen yksin. Joo päätin, kun ei ollut muutakaan.

Parina iltana oon räkinyt tyynyliinan ihan märäks, kun on ollu niin häviäjä olo. Lomat ja pyhät saa tän yksinäisyyden oikeen korostumaan ja tuntumaan tavallista paskemmalta. Lomien viettäminen yksin on kait joku superluuseriuden merkki, kun kaikki muut on silloin jossain pitämässä mukahauskaa. Paitsi minä, superluuseri.

Onneks pääsee ens viikolla töihin, niin on taas jotain järkevää tekemistä (jos pakkoruotsin opettaminen lasketaan järkeväks). Joo mä meen töihin. Meen takasin edelliseen kouluuni opettaan pari kurssia. Nyt mä kait voisin onnitella itseäni, koska selvisin hengissä ja ilman totaalista sekoomista tästä mun parin kuukauden työttömyydestä. Mutta en mä onnittele, en edes hellästi taputa olalle, en todellakaan. Mun suorittajapuolisko ei oo tyytyväinen muhun. Sen mielestä mun olis pitänyt olla tehokkaampi. Käydä ahkerammin urheilemassa, tehä suursiivous, tehdä tekemättömiä asioita, lukea, sivistää itseäni, hakea töitä jne...

Nyt mä varmaan voisin harrastaa vähä taideterapiaa ja maalata pääsiäismunan. Minkä väristä on yksinäisyys?

Hetkinen... vikaa korjataa parhaillaan

Mikä on yleisesti hyväksyttävä aika surra parisuhteen päättymistä?

Mun edellinen parisuhde päättyi hieman yli vuosi sitten ja siitä se alamäki on sitten vauhdilla jatkunut. Mä olin lääkärin mukaan masentunut jo ennen tätä eroa (en mielestäni tämän parisuhteen takia) mutta sitten kun hän päätti eräänä tiistaina ilmoittaa, että tää oli nyt tässä, mun koko maailma romahti. Ja kyllä, mulla meni oma elämä ihan palasiksi yhden miehen takia. Tunnustan syntini. Mä olen säälittävä nainen, jolle tämä ihminen oli sanoinkuvaamattoman tärkeä ja rakas. Niin tärkeä, etten päässyt siitä yli vain olkia kohauttamalla ja vitullisella dokailulla ja huoraamisella. Mä tunnen itseni ihan luonnonoikuksi. Olen kuullut niin monelta taholta kummasteluja siitä, miten otin niin raskaasti tämän eron. Eihän me edes asuttu yhdessä jne. Mun mielestä olisi ollut kummallisempaa, jos en olisi ottanut sitä raskaasti, sehän olisi ollut merkki siitä, että hän ei ollut minulle erityinen ihminen, jonka menetys olisi sattunut.

Tää ero ja tää henkilö on ollu sellasia asioita, joista mä olen halunnut kirjottaa jo monesti tähän mun blogiin, koska niin moni mun ilo ja suru liittyy niihin. Mun elämä on jakautunut kahteen osaan: entinen kiva elämä ennen eroa ja tää paska, jota kutsun elämäksi eron jälkeen. Kirjottaminen (ja puhuminen) tästä on kuitenkin ollut älyttömän vaikeeta. Kuten joskus aiemmin taisin jo mainita, on niin paljon iisimpää jauhaa peruspaskaa perusarkijutuista ilman, että raapasee pintaa syvemmältä ja päätyy sen seurauksena sänkyyn vollottamaan.

Nyt sillä oli syntymäpäivät ja mä inspiroiduin mun rikkoutuneesta peilistä (ei syytä huoleen, en ole laittanut peiliäni paskaksi sydänsurujeni takia, se vaan kaatu, todennäkösesti pyhän hengen voimasta ja meni rikki) taiteilemaan tunnettani viestivän kuvan (joo luovuus/hulluus huippussaa). Nää kaikenlaiset merkkipäivät tuottaa mulle tuskaa, tulee muistoja, niin hyviä kuin huonojakin. Mä tein superteon ja laitoin hänelle onnittelut multa ja kissimirriltä ja kerroin lyhyesti kuulumiseni. Hän vastasi viestiini kahdella sanalla. Ne ei onneksi olleet haista vittu mutta kiitos paljon ei tuntunut hirveesti paremmalta.

Vaikka edelleen tuntuu pahalta kaikki tähän eroon liittyvä, oon huomannut, että terapeuttini on jollain kummallisella tavalla saanut mut ymmärtämään ja hyvinä päivinä myös hyväksymään tilanteen. Tätä kipua se ei poista mutta auttaa ehkä välillä elämään sen kanssa. Olisi silti ihanaa, jos kuvioissa olisi joku ihana ystävä, jonka kanssa edes vaan joskus vois jutella tästä. Että muutkin kun terapeutti hyväksyis mun surun ja ikävän.

Huh, I did it! Kykenin kirjottamaan mun rikki menneestä sydämestä. Et tiedoks vaan kaikille, tätä scheissee on sit luvassa lisää taas joskus, kun mä nyt vihdoin sain tän padon auki.

p.s. Uutisissa on otsikoitu, että takatalvi haittaa pääsiäisen menoliikennettä. Mihin pitäs niinku mennä? Sänkyyn, peiton alle viettämään pääsiäisen kärsimysnäytelmää?

Piuhat solmussa

Voi että mitä aarteita mun sängyn alta löytyi sen viime viikkosen sängyn vaihdon yhteydessä. Mun kauan kateissa ollut Kalle Kuninkaallinen-kirjanmerkki löytyi. Carl Philipin kannustuksella mä aloin taas pitkästä aikaa lukemaan. Iltasatuna mulla on nyt (seuraavan ikuisuuden) Rosa Liksomin Hytti nro 6. Mä pidän lukemisesta tosi paljon mutta mulla on ollut keskittymisvaikeuksia niin, ettei lukeminen oikeen oo sujunut. Jotenkin sitä on palannut vähän maan pinnalle ja ymmärrän taas ehkä pikkasen paremmin niitä lapsukaisia koulun penkillä. Onhan se vittumaista, että luet saman sivun/tekstin monta kertaa, etkä tajua tai muista lukemastasi mitään.

Mulla vaan lähtee ajatus harhailemaan ja on todella vaikea unohtaa muu maailma, kun luen. Aiemmin pystyin täysillä uppoutumaan kirjan maailmaan, heittäytymään tarinan vietäväksi ja nauttimaan siitä. Nyt mä otsa kortussa koitan saada jotain tolkkua lukemastani ja muistella, mitä edellisellä sivulla kerrottiin. Pelkkä henkilöiden nimien muistaminenkin on välillä täyttä tuskaa. Onks mun pää menny pilalle kaikista niistä lääkkeistä, mitä oon vetänyt/vedän vai onko tääkin täysin normaali masennuksen oire? Ja miksei tää vitun muisti pätki niissä asioissa, joiden muistaminen tekee ihan törkeen kipeetä? Onks tää nyt sit sitä valikoivaa muistia?

Elämänkumppani

Mä ja Masennus ollaan koko ajan yhdessä. Se nukkuu ja se valvoo mun kanssa. Se on mun seurana ruokapöydässä ja lenkilläkin. Se on kuitenkin vaikea elämänkumppani, eikä me päästä eroon toisistamme. Kaikista muista mä oon onnistunut pääsemään eroon. Masennuksesta en. Osaisinkohan mä enää edes elää ilman Masennusta. Mitä mä oon sitten, kun mun Masennus löytää jonkun toisen? Enkä mä oikeestaan halua, että Masennus löytää ketään toista. Ei kukaan oo sitä ansainnut.

The National - Sorrow

Hajoo glittereihis horo!

omin pikku kätösin

Siinä se nyt on. Valmis. Rompan on syöny varmaan kilon glitteriä ja mä oon ollu koko viikon sekasin noista liimoista tarroista mutta tulipahan tehtyä se mitä lupasinkin. Ja täähän siis takaa sen, että mut tullaan jatkossakin kutsumaan kaikkiin polttareihin (jee!!!) siinä toivossa, että jaksaisin uudelleen kyhätä tällasen hienon albumin (in your dreams). Mut joo mä taidan nyt hetkeks taas jättää noi askarteluhommat...

Pekka Haavisto istu mua vastapäätä spårassa ja mä jäädyin totaalisesti. Raivostuttavaa. Suomen politiikan yks kiinnostavimmista hahmoista jakaa samaa hengitysilmaa mun kanssa ja mä vaan tuijotan ja laitan Ipodii kovemmalle. Sain vitusti paskaa yhelt opekaveriltakin. Se fanittaa Antonioo. Se ihmetteli, et mitä oikeen oli tapahtunut, kun normaalisti mulla ei oikeen pysy suu kiinni.

No nyt mä sitten mietin valmiiksi, että mitä mä voisin Pekalle sanoa, jos joku päivä taas reissataan yhessä ratikalla.

Hei Pekka. Mä äänestin suo. Sä ja Paavo Arhinmäki ootte herättänyt mun kiinnostuksen politiikkaa kohtaan. Kiitos siitä. Mitä sä ajattelet täst maailman menosta? Musta kaikki on välillä aika todella pelottavaa. Säästöjä ja leikkauksia, lamaa ja lomautuksia. No mä jäänki nyt täs pois mutta oli kiva jutella. Sano Antoniolle terkut. 

Pakko nyt Pekasta jauhaessa jauhaa myös vähän Antoniosta. Mun mielestä tässä suomenturhinjulkkis valinnassa on tapahtunut ihan älytön vääryys ja virhe. Mun käsityksen (joka perustuu kauppareissuilla lehtien lööpeistä saatuun tietoon) mukaan se Antonio ei kuitenkaan huoraa jokaisen juorulehden palstoilla sillisariensa kanssa toisin kuin eräät. Ja joo myönnän, sorruin kesken krapulasekoilujeni katsomaan jakson tätä paskaa. Ja nyt hävettää.

Voisko joku muuten ystävällisesti kertoa mulle, että eletäänkö me oikeesti maailmassa, jossa kauneusihanteet on tällaset? Masentavaa. Emmä jaksa.