Masennus on rumaa

Tukka likainen. Laskut avaamattomina eteisen lattialla. Sänky petaamatta. Kissanhiekkaa kylppärin lattialla. Lukemattomat Hesarit oven edessä. Se ei haittaa, ei ovea jaksais avatakaan.

Mikä meikki peittäis masennuksen? 

Paperiton toimisto vuoteen 2020 mennessä

Heräsin puhelimen pirinään. Olin unohtanut laittaa sen äänettömälle. Vittu! Mun täti on soittanut tällä viikolla joka päivä mulle. Se on huolissaan tästä mun vatsataudista. Se on jännä, miten paljon helpompi sen ja mun äidin olla huolissaan mun paskomisesta kuin mun masennuksesta. Pelkäävät, että jos mä vaikka kuolen nestehukkaan. No ei syytä huoleen, söin aamupalan. Lautasellisen suklaamuroja maidolla x2. Ja ei, en siis ole 10-vuotias pikku prinsessa, vaikka valitsemani myrkky onkin sokeri. Lomalla matkin hotellin kersoja ja vedin tuoreita hedelmiä ja suklaamuroja aamiaiseksi. Erona on vain se, että lautaset täällä kotona on kolme kertaa suurempia.

Mä tsemppasin eilen. Terapian jälkeen poikkesin kotimatkalla työkkäriin. (Tähän sopisi nyt fanfaarit!) Se mamma siellä työvoimatoimistossa puhu todella hauskalla tavalla. Se muistutti jotain henkilöä, en vaan keksinyt, että ketä. Täyteltiin niitä lappuja ja se kirjotteli koneelleen jotain (miksi ne henkilötiedot pitää kirjottaa siihen paperiin ja sitten se täti kirjottaa ne vielä koneelle?). Mä selvisin aluksi siitä oikeen hyvin ja se varmaan luuli mua ihan normaaliksi siihen asti kunnes se rupes kertomaan, että mitä kaikkea mun pitää tehdä, että mä voisin saada jotain rahaa jostain. Teki mieli pillahtaa itkuun ja sanoa, että pitäkää penninne. Sitten me tehtiin työnhakusuunnitelma. Suunnitelma on omatoimista työnhakua. Onneksi se mamma oli hirmu mukava, etten mä sitten ryhtynyt vittumaiseksi.

Nyt mun pitäisi toimittaa sinne kopioita työdistuksista ja sopimuksista ja vaikka mistä. Enkä oo edes viimesimmältä työnantajalta saanut pyydettyä todistusta. Mulla on jotain työttömyyskassan maksujakin maksamatta, että se ei kai oo kauheen hyvä homma. Kaiken tän lisäksi pitäisi vielä lukea jotain juttuja sieltä työkkärin nettisivuilta ja verkkopankkitunnuksilla kuitata, että on lukenut sen paskan. Pitäisi löytää verkkopankin tunnukset siis jostain. Ja kaiken tän tekemiseen oli vielä joku helkkarin aikataulu. Deadline. Mä oon niin dead. Burn out.

Mun psyyke ei kestä tällasia paperinhommia. Mä oon traumatisoitunut näistä sosiaalietuuksista ja niiden hakemisesta. Opiskeluaikana, eli ei siis niin hirveen kauan aikaa sitten, nostelin opintotukea, eli korotonta lainaa. Eräänä kauniina päivänä valmistumisen jälkeen otin laskimen käteen ja ryhdyin tarkistamaan ylittyykö tulorajat ja kuinka monelta kuukaudelta joudun palauttamaan opintotukia. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tajuta, että voidakseen selvitä opintotukien takaisinmaksuviidakosta, ei riitä, että on kirjoittanut lyhyestä matikasta laudaturin (omakehu haisee, I know). Laskin laskut päin persettä, tietenkin ja palautin yli 1000 euroa liikaa opintotukia takaisin. Mulla rupeaa nyt kyyneleet kihoamaan silmiin ja kädet tärisemään, kun mä ajattelen sitä tilannetta. Oikaisupyynnöt ja valituskirjeet Kelalle ei paljoa auttaneet. Oma moka. Voi voi. Kyynel. No rahaa se vaan oli. 

Onneksi ulkona paistaa aurinko. Tulee niin energinen olo tosta auringon paisteesta. Saakohan jostain netistä tilattua pimennysverhoja, jotka olisi just sopivan kokosia mun ikkunaan. Täytyy muistuttaa mun sisustajaa sellasten hankkimisesta asap.

Haetaan kärsivällistä ja tehokasta sihteeriä.

p.s. päivän viikon lookki on suunnilleen sama kun Austin Powers leffan hollantilaisella Kultamunalla. Mä tosin en syö omaa ihoani, vielä ainakaan.

Cuteness overload vol 3

Jälleennäkeminen mun rakkaan mirrin kanssa oli ihana. Palasin lauantaina reissusta ja sain pitkästä aikaa halia mun Rompulaa. Tosin aluksi sen oli pakko mököttää ja juosta mua karkuun mutta nyt me ollaan sen kanssa taas ihan väleissä ja nukuttiin jopa vierekkäin siihen asti kunnes se laattas sänkyyn (miksi ne aina laattaa sänkyyn tai matolle, eikä lattialle mistä olis helpompi siivoo sotku?). Kyllä mäkin varmasti osottasin mieltä ja olisin vähän myrtsinä, jos se ois lähteny johki reissuun ja jättäny mut tänne ikävöimään. Ja sit mä viel semisti petin sitä siellä matkalla ottamalla kuvia kaikista sen kylän söpöistä kulkukolleista.

Itselläni ei ole parveketta, vaikka merinäköala asunnossani onkin (siis jos puissa ei ole lehtiä ja kurottaa ikkunasta niin, että melkein putoaa). Hoitopaikassaan Rompulakin pääsi pitkästä aikaa nauttimaan talvesta ja lumesta. Edellisesta talviriehasta taitaa olla jo pari vuotta aikaa.

On toi mörri vaan niin ihana. Oli hauskaa kattoa, kun se riehui ja peuhasi lumessa. Eläimen seura on niin piristävää. Muistan jostain joskus lukeneeni, että lemmikki vaikuittaisi positiivisesti omistajansa terveyteen. Uskon tähän täysin. Vaikken kovin terve olekaan, niin olen varma, että olisin vähemmän terve ilman kissaani. Rollen hoitaminen on auttanut pitämään kiinni arjen rutiineista. Vaikka en ole omia hiuksia jaksanut pestä, vaatii silti todella paljon, että laiminlöisin Rollen hoitoa. Välillä tulee aikoja, kun en pysty avaamaan kotiovea ja käydä edes kaupassa ja kissan ruokakin on päässyt loppumaan. Silloin saan jossain vaiheessa tsempattua itseni kauppaan, jotta Rolle saa ruokaa. Ilman sitä painetta, voisi kotona kykkiminen kestää paljon pidempään. Saman tapaisesta kokemuksesta kertoi joskus eräs tuttavani, joka kärsi vaikeasta masennuksesta. Häenen veljensä kiikutti koiransa tuttavalleni aina töihin lähtiessään, näin hänellä oli seuraa ja vaikka koiran lenkittäminen sillä hetkellä oli kuulemma tuntunut tuskalliselta, oli se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin kotona neljän seinän sisällä mököttäminen. Eläimen seura ja sen kanssa leikkiminen tuottaa mielihyvää. Eikä siitä tule morkkista niinkun dokaamisesta tai suklaasta tai shoppailusta. Mä en olisi mitään ilman mun mörriä. Vielä kun se oppis käymään pöntöllä, niin ei tarttis kannella kissanhiekkaa kotiin ja imuroida sitä ympäri asuntoa.

Äiti

Masu kipeenä. Noin 20h ilman kiinteetä ravintoa ja nestemäinenkin on ollut alkoholitonta. Tässä lopputulos. Ajatuksenvirta vetänee vertoja Johanna Tukiaisen blogipäivityksille.

Syksyllä oli monen kuukauden radiohiljasuus. En jaksanut vastata äidin puheluihin, koska joka kerta kun oltiin tekemisissä, mua vaan rupesi vituttamaan kaikki entistä enemmän. Joskus mä kadehdin ihan älyttömästi niitä ihmisiä, jotka on läheisiä äitinsä, siskonsa tai ylipäätänsä perheensä kanssa. Joskus mä taas mietin, että kyllä osa siitä perheidyllistä, mitä tää maailma on täynnä, on pakko olla kulissia.

Mun välit mun äitiin on aina ollut todella etäiset. Olin pienenä enemmän isin tyttö. Oon kuitenkin jotenkin oppinut tulemaan toimeen äidin kanssa. Ei me siis riidellä toisin kun mun äiti ja sisko. Ne pitää mykkäkoulua, huutaa ja jauhaa. Minä ja äiti pysytään enemmän asialinjalla. Meidän keskustelut on hyvin pinnallisia, jutellaan tyyliin säästä. Se oli ihan ok silloin, kun mulla oli kaikki ihan jees, enkä tarvinnut mitään erityistä äidillistä tukea. Mun äiti ei nimittäin ole kovin äidillinen. Se ei osaa lohduttaa. Se hermostuu, jos mä kerron pahasta olostani. Se menettää malttinsa, jos mulla on niin huono olo, että en pysty syödä. Voi hyvänen aika, en mä enää tiedä mitä mä teen sun kanssa. Ihan kun meidän välillä ei olisi juuri minkäänlaista tunnesidettä. Ei me halata, ikinä. En mä pala halusta kertoa sille mun elämästäni. Ei se edes taida oikeen tuntea mua. Mä en halua kertoa sille asioistani, koska mä en kestä sitä sen huolestumista ja voivottelua. Kyllä sun pitää nyt mennä lääkäriin. Pakkohan sun on töitä saada. Onko sulla nyt rahaa lähteä matkalle? Mä kyllä tiedän, mistä mä oon perinyt tän mun perus negatiivisen elämänasenteeni.

Tänään äiti kävi tuomassa mustikkakeittoa, kun mä olen edelleen vähän huonovointinen. Se viipyi viisi minuuttia. En tiedä mihin sillä oli niin kiire, en kysynyt. Kaikesta huolimatta jo tän viiden minuutin vierailun aikana mun niskakarvat nous pystyyn ja vitutuskäyrä kohosi. Miten se voikin aina saada mut tuntemaan itseni niin saamattomaksi. En mä ennen tätä masennusta tarvinnut ketään ihmistä mua patistamaan töidenhakuun tai muuhunkaan. Mä oon aina ollut se vastuullisempi ja mun sisko se hulttio, silti äiti käyttäytyy mua kohtaan niin kuin mä en itse tekisi mitään. Myönnän, että en nykyään hoida asioita ihan niin säntillisesti kuin normaalit ihmiset. Maksan välillä laskut myöhässä, en käy kaupassa viikkoon, pidän puhelinta äänettömällä monta päivää ja koti on sotkuinen. Kuitenkin jossain vaiheessa tavalla tai toisella mä saan noi asiat tehtyä mutta sitten äiti on jo keksinyt jotain muuta, mistä se mua patistelee. Miksei se jää tänne mun kanssa siivoomaan, jos se on niin huolissaan tästä pölyn määrästä tai miksei se yhen mehukeiton sijaan tuo muovikassillista ruokaa, etten mä kuihdu kokonaan?

Mä en halua kuulostaa kiittämättömältä, mä oon vaan vitun kyllästynyt. En mä jaksa enää pyytää siltä mitään äidillistä turvaa tai apua. Kun on kyse mun äidistä niin musta tuntuu, että mä aina vaadin tai odotan liikaa. Vertaan aina muihin.

Paska homma

Työttömän arki saa odottaa vielä hetken. Thaimaan tuliaisina tuli kotiin mukaan joku vitullinen vatsapöpö. Pitäisi varmaan mennä lääkäriin mutta ei oikeen huvita lähteä kovin kauas omasta vessasta ja eipä oikeen huvita lähteä asioimaan terveyskeskukseen. Edellinen käynti oli kaikille osapuolille sen verran epämiellyttävä. No eipähän tullu morkkista eilisestä laskiaspullasta, jonka kaveri toi.

Vaikka olo on kun rekan alle jääneellä, niin silti jotain hyvääkin tässä on. Saan vielä hetken pakoilla todellisuutta eli työkkärissä käyntiä ja aikatauluttomia arkipäiviä. Sairaanahan on ihan ok maata koko päivä kalsareissa, katsoa paskoja tv-sarjoja ja olla pesemättä tukkaa. Mulla on kyllä suuri pelko, että sama meno jatkuu vatsapöpön poistuttua.

Kuulen jo kannustushuudot. Kokoo nyt ittes hyvä nainen! Ryhdistäydy! Ota itseäs niskasta kiinni!

Väritetty ja kuvitettu lomatarina

Rompanin hoitsu on ahkerana purkanut jo mun matkalaukun ja laittanut matkakuvat koneelle (koska mulla on jet lag, enkä jaksa taaskaan tehdä mitään järkevää), joten ajattelin nyt koota tähän tiivistelmän lomakohteestani. Arvaatko missä mä siis olin läskiäni käristämässä?

1. Kohteessa toinen kotimainen käytetyin kieli oli русский (google kertoi, että toi on venäjä venäjäks ja mähän uskon sitä). Matkailuhan avartaa ja silleen mutta välillä kielimuuri oli kyllä melkoinen, kun omat venäjän taidot rajottuu fraaseihin спасибо ja здравствуйте.

Maistuuko smoothie?

2. Vasemman puoleinen liikenne jaksoi vaarantaa mun tienylityksiä koko loman. Rohkeena Pihinä tyttönä ajelin kuitenkin lähes ilmasilla mopotakseilla päivittäin ja mietin mielessäni välillä, että korvaakohan matkavakuutus, jos mulle sattuu jotain. Käytin kyllä kypärää AINA mutta useimmiten ne ei edes pysynyt mun päässä.

Kuskit odottaa pokaa.

3. Varma aurinko, paitsi sillon kun sataa. Sadetta tuli lähtöpäivänä kun istuin bussissa matkalle kentälle. Muuten aurinko lämitti jopa yön pimeinä tunteina.

Melkein postikorttimaisema

 4. Eläminen ja oleminen matkakohteessa oli lähes ilmasta ja syynä ei ollut se, että pakettimatkan hintaan olisi sisällytetty murkinat hotellin keittiön tarjoamina. Söin herkkuja koko reissun mahan täydeltä ja ostelin myös jonkin verran roinaa, eikä lomabudjetti ei ollut lähelläkään ylittyä. Tarkennukseksi tähän vielä se, että lomabudjettini oli oikeasti melko vaatimaton. Oli ihanaa kerranki katsoa ravintolassa ruokalistaa välittämättä hinnoista. Myös monet palvelut oli puolilmasia ainakin näin suomalaisen näkökulmasta.

Visst ser det gott ut!

5. Love Sex capital of the world. Kyllä kieltämättä nauratti, kun näin turistipuljussa myytävän t-paituleita, jotka oli varustettu tekstillä no money no honey. Eikä tämä lausahdus kyllä ole tuulesta temmattu olit sitten kotona Suomessa tai reissussa etelässä. Mies sijoittaa rahansa naiseen ja hyvällä tuurilla saa sijoitukselleen toivomansa tuoton. Kun katsoin kaupankäyntiä ja neuvotteluja kadulla, en voinut kuin ihmetellä, miten paljon kysyntää ja tarjontaa oli. Working girleillä on varmasti jokaisella omat syynsä siihen, miksi pyhintään kauppaavat tai suostuvat olemaan vanhojen ukkojen lomaheiloina siinä, missä jokaisella asiakkaalla on oma toiveensa, siitä minkälaista tuottoa rahoilleen haluavat. Niin tai näin oli se mun mielestä hämmentävää nähdä äklöjä gubbeja nuoret ja simpsakat tytöt kainalossa ja vihkisormus sormessa.

Paljonko maksaa, että sä rakastasit mua?

Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Vosin tietty tässä kohtaa ottaa värikynät käteen ja kertoa kuinka hieno ja kaunis rusketus mulla nyt on ja kuinka ihana oli tulla omaan kotiin ja palata Suomeen kaikkien rakkaiden ihmisten luokse rentouttavan loman jälkeen mutta en mä taida viitsiä aliarvioida niitä, jotka ovat käyttäneet kallista aikaansa tän lukemiseen. En usko, että lähden kyseiseen mestaan enää uudelleen, olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että lähdin matkalle ja ettei asiat mennytkään niin paljon perseelleen kuin olin luullut. Olisi ollut ihanaa, jos olisi ollut matkaseuraa sen sijaan, että sai kaikilta sääliviä katseita, kun kerroin reissaavani yksin mutta nyt tiedän, että yksinkin voin matkustaa. Pitkästä aikaa tunnen muutakin kuin suunnatonta epäonnistumisen tunnetta.

Check out

Makaan hotellihuoneessa jalat aloegeelisinä. Tänään ei menny auringonotto ihan niinku strömsössä. Mulla on niin äveriästä tää mun lomailu, että otin myöhäsemmän check outin, niin voi huomenna mennä rantsulle ja sit vielä ennen kotiin lähtöä käräyttää pohkeet ja perseen ni tulee edes pikkasen tasasempi väritys.

Postikortteja en oo lähettänyt. En yksinkertasesti oo löytäny hienoja kortteja. Syy saattaa olla se, ettei tää ehkä oo se mesta, mistä äidille/vaimolle/tyttöystävälle ihmisten tulee kortteja laitettua. Toka lomapokkari vasta menossa. Tietty på svenska et jos rantsulla jotkut ruotsalaiset näkee ni luulevat siskokseen ja tulevat todennäkösemmin jutulle. Leimii, tiedän. Nyt jatkan tätä vikan illan villiä menoa laittamalla lisää aloee koipiin ja lukemalla, miten Maria Wern selvittää mysteeriä Gotlannissa. Tuli mulle kutsu joltain suomalaismiehiltä, että jos lähtisin mukaan neukkubaariin. Siel ois ollu karaokekin venäjäks (en kylläkään oo siis Venäjällä). En mä sit jaksanu kuitenkaan. Kävin mieluummin ostoksilla, että saan lomabudjetin edes vähän kohdilleen. Visa ei oo vielä läheskään tapissa. Eka kerta näin.

luettu alle kerran, näyttää siltä että on luettu sata kerta

lipilapit